Video
Karin Dreijer Anderssonin sirkkelinkirkas ääni saattaa ärsyttää monia, mutta siitäkin huolimatta The Knife on maailman parhaita popyhtyeitä – silloin, kun heitä huvittaa. Sääli, ettei juuri huvita.
On tuttua, että valtavirtapopparit elävät sinkkujensa varassa, mutten tiedä miksi kokeellisempaankin suuntaan taipuvaisilla popbändeillä sinkkuhelmet ovat usein vain lupaus paremmasta. Albumeilta saattaa löytyä muutama helmi, mutta kokonaisuus jää kauas niiden taakse. The Knifen Deep Cuts (2003) ja Silent Shout (2006) ovat molemmat tällaisia levyjä. Tajuan toki, että outous on ihanaa ja taiteenteko jees, mutta viitsiikö niitä albumeita kukaan oikeasti kuunnella? Ja kuin häiritäkseen, bändi rykäisee albumilleen pari mestariteosta ikään kuin osoituksena, että täältä pesis jos viitsittäis. Pass This Onin kertosäkeen tapaisia neronleimauksia ei ihan joka päivä kuule ja sanoituskin on sopivan arvoituksellinen (”I'm in love with your brother/Does he know what I do/You pass this on, won't you?”).
Arvostan toki sitä, että Silent Shoutin loppupuolen tahtiin on hyvä nukahtaa. Sellaisia albumeita onkin helpompi arvostaa kuin oikeasti diggailla kotosalla.
The Knifella ei ole ainuttakaan brittihittiä, mutta José Gonzálezin Heartbeats-versio ylsi yhdeksänneksi vuonna 2006.
Listamenestys:
UK: -
US: -
Tsekkaa myös: Heartbeats, We Share Our Mothers' Health
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti