Video
Olen kirjoittanut aiemminkin tunnistettavista introista, mutta tässäpä biisi, jonka intro on koko kappaleen huippukohta – ja niin hyvä, että itse biisikin on vuosikymmenen neljänneksi paras popsingle.
Kohokohdat eivät siis jää introon. Taustalla kulkeva surina on aivan hurmaava, mutta pysyy kiltisti taustalla. Päällimmäisenä valokeilassa on sävellys, joka on mahtava sekoitus vanhaa kunnon pophittiä ja indiepiirien hyväksymää nyrjähtäneisyyttä. Ja loppuun vielä näppärät yeah yeah yeah't.
Time to Pretend kertoo kai rocktähden helposta ja tyydyttyneestä, mutta kuitenkin niin tyhjästä elämästä. Tätä voi kai nimittää joksikin psykedeeliseksi rockiksi. Muuttuuko biisi psykedeeliseksi, jos sen esittäjät esittävät outoa? Joku on käyttänyt termiä avaruusrock, mutta minusta tämä menee aivan hyvin pintapopista siinä missä edellä esitelty Love, etc.:kin.
MGMT:n mahtisinkut loppuvat lyhyeen, mutta kärki on terävä. NME pisti vielä paremmaksi ja valitsi tämän viime vuosikymmenen toiseksi parhaaksi kappaleeksi, mutta hehän eivät tiedä mistään mitään paitsi silloin, kun olen heidän kanssaan samaa mieltä.
Listamenestys:
UK: #35
US: -
Tsekkaa myös: Electric Feel, Kids
Vahvahko erimielisyys. Time To Pretend ei mielestäni ole ihan niin hyvä popkappale, että se saisi anteeksi post-sitä sun tätä edustavan ironisen fiiliksen, joka kaikkea MGMT:n tekemää leimaa. Se on "ihan kivaa" musaa, joka ei valloita sokerisella popkoukulla, mutta ei uskalla kurkottaa syviinkään syövereihin. Tämän sijoittumisesta näin korkealle olen jonkin verran yllättynyt.
VastaaPoistaArvasin, ettet ehkä allekirjoittaisi tätä. Yhtäältä olet oikeassa, tässä ei ole mitään hirveän erityistä, mutta toisaalta olen varma, että tämä kestää aikaa paljon paremmin kuin monet muut 2000-luvun alun trendihitit.
VastaaPoista